Istumme Ailan ja Sepon viihtyisässä kodissa Bangkokin Full Gospel –raamattukoululla. Aila näyttää tietokoneelta videonpätkää, jossa ensimmäinen lapsenlapsi Mikail naureskelee iloisena ja esittelee vastaopittua taitoa kääntyä puolelta toiselle. Pian mummu ja pappa pääsevät tutustumaan suvun uuteen jäseneen ihan lähietäisyydeltä matkustaessaan kesäksi Suomeen. Puhe kääntyy menneisiin työvuosiin ja mieleeni jää Sepon toteamus:
"Tähän Jumala meidät kutsui, ja
tarkoitti meidän olevan täällä vaikka eläkevuosiin asti."
Viime syksynä juhlittiin Ailan 60-vuotisjuhlia ja tulevana kesänä on sitten Sepon vuoro. Juhlien kunniaksi halusimme haastatella tätä pitkän uran lähetyskentällä tehnyttä avioparia ja kysellä heidän kuulumisiaan.
Miten Jumala kutsui teidät lähetystyöhön?
Aila: tulin 12-vuotiaana uskoon ja silloin olin jo tietoinen siitä, että joskus minusta tulee lähetyssaarnaaja. Tätini oli yli 30 vuotta lähetysseurakunnan lähettinä Intiassa ja kuulin myöhemmin, että hän oli siunannut minut lähetystyölle ollessani 2-vuotias. Isäni ja äitini eivät vielä silloin olleet edes uskossa.
Seppo: 15-vuotiaana Karstulan kesäjuhlilla Aarne Ylppö profetoi minulle ja kaverilleni, että toisesta noista pojista tulee saarnaaja,mutta ajattelin hänen tarkoittavan puheliaampaa ystävääni. Parikymppisenä ollessani raamattukoulussa tunsin Jumalan kuitenkinkutsuvan minua työhönsä ja aloin jo aavistella, että ehkä jopa lähetystyöhön. Ailaan olin tutustunut jo aikaisemmin, ja hänenpalattuaan raamattukoulusta Englannista huomasimme, että meillä voisi olla enemmänkin yhteistä. Vuoden 1970 lopulla menimme naimisiin.
26-vuotiaana aloitin sitten kokoaikaisesti Jumalan valtakunnan työssä. Lähetysseurakunnan nuorien kanssa kävimme Larsmossa lähetyspäivillä "lähetysnäkyä hakemassa," ja lopulta olimmekin vuoden Larsmossa itse valmistautumassa lähetystyöhön.Valmistautumiseen kuului myös vuosi Englannissa kieltä opiskelemassa, mistä meidät kutsuttiin töihin Parkanon helluntaiseurakuntaan.
Miksi Thaimaa?
Alunperin emme ajatelleet Thaimaata, vaan Intiaa tai Bangladeshia. Ovet eivät kuitenkaan auenneet ja sitten pastori Suraphong, joka nykyisin on Thaimaan Täyden Evankeliumin Seurakuntien johtaja, kertoi kesällä Suomessa käydessään Thaimaan tarpeesta. Jumalan avattua tämän oven asiat etenivätkin nopeassa tahdissa ja saavuimme maahan jo saman vuoden lokakuussa! Poikamme Markus ja Miika olivat tuolloin 4- ja 1,5 –vuotiaat.
Seppo kertoo perheen elämäntyöstä vuosien
varrelta:
Ensimmäinen työkausi (1978-82) kului kielenopiskelussa sekä kulttuuriin ja maahan tutustuessa. Kieliopintojen jälkeen muutimme Loeihin Koillis-Thaimaahan 600 km:n päähän Bangkokista. Menimme auttamaan työtä jo aikaisemmin aloittaneita Enqvistejä. He olivat perustaneet mm. lastenkodin jossa oli 70 lasta. Aila opetti kurssikeskuksessa kodinhoitoa isommille tytöille Sepon kiertäessä thailaisen evankelistan kanssa kouluja ja pakolaisleirejä. Aloitimme mm. evankelioimiskokoukset sekä jaoimme kouluihin 50 000 Johanneksen Evankeliumia sekä 10 000 "Kuka Jeesus on?" –kirjasta. Pienet vaaleat poikamme olivat monesti tilaisuuksien vetonaulana! Loeissa ollessamme näimme pian työn olevan jo hyvällä mallilla ja koimme, että haluaisimme siirtyä jollekin uudelle alueelle. World Visionin tutkimuksesta näimme Itä-Thaimaan olevan melkein täysin evankelioimatonta aluetta, joten teimme sinne "vakoiluretken"kahden thailaisen veljen kanssa. Huomasimme erikoisesti Buriramin ja Surinin alueiden olevan hyvin vähän evankelioituja. Lähettitoverimme Ari Parviainen ilmoitti olevansa halukas menemään Suriniin, ja meidät kutsuttiin Buriramiin jatkamaan tanskalaisten aloittamaa työtä.
Toisen työkauden (1983-86) alussa, Suomen jaksolta palattuamme menimme nyt siis Buriramiin. Työ oli silloin aivan alkuvaiheessa; kaupungissa kokouksissa kävi 2-3 ihmistä, naapurikunnassa Prakonchaissa kymmenisen henkilöä.
Kaksi ensimmäistä vuotta olivat todella vaikeita ja työ tuntui olevan ihan pysähdyksissä. Aila oli kuitenkin aikanaan saanut lupauksen Raamatusta, josta ymmärsimme, että kolmantena vuonna alkaisi tapahtumaan (2. Kun 19:29/Jes. 37:30). Siksi emme hankaluuksista huolimatta lannistuneet. Kolmantena vuonna työ alkoikin ihmeellisesti mennä eteenpäin, mihin yhtenä avaimena oli koulun kentällä järjestämämme 10-päiväinen evankelioimistapahtuma. Siellä Jumala ilmestyi ihmeiden ja merkkien kautta mm. parantaen sairaita. Tapahtuman jälkeen väkeä alkoi tulla kokouksiin; esimerkiksi kokouksissa parantuneita ja heidän ystäviään. Tässä vaiheessa saimme työyhteyteemme thailaisen pastorin Samruein, jonka kanssa olimme aikanaan käyneet vakoilemassa maaperää, ja hänen vaimonsa Kannikaan..
Kolmannella työkaudella (1987-90) saimme ostaa Buriramin keskustasta tontin kirkkorakennusta varten. Eräs lähetysseurakunnan jäsen oli aikoinaan tehnyt testamenttinsa seurakunnalle, ja siitä tulivat varat tontin ostoon. Tähän asti olimme kokoontuneet vuokratiloissa, mut nyt saimme suunnitella oman rakennuksen, joka valmistui sitten vuoden 1989 syksyllä. Samoihin aikoihin rakennettiin kokoustilat myös Prakonchaihin. Työ kantoi hedelmää ja saimme järjestää useita kastejuhlia. Kokouksissa Buriramissa kävi n. 60 henkeä (nykyään 120) ja Prakonchaissa kolmisenkymmentä (nykyään yli 200).
Suomeen lähtiessämme hieman pelolla odotimme, että miten näinkin nuori työ selviäisi vain kansallisten johdossa. Vaikeuksia sitten tulikin ja ne johtivat lopulta seurakunnan jakaantumiseen. Jumala on ollut kuitenkin armollinen ja osapuolten välit ovat eheytyneet. He siunaavat toinen toistaan ja kummankin työ menee eteenpäin.
Vuosina 1990-96 olimme poikien koulun vuoksi pidemmän jakson Suomessa ja aluksi mietimme, että miten löydämme oman paikkamme taas kotimaassa. Sitten Seppo sai tulla osa-aikaiseksi työntekijäksi Lähetysseurakuntaan, ja pian ilmaantui myös tarve koota Fidalle (silloinen Suomen Vapaa Ulkolähetys) oma lähetysnäyttely. Seppo rakensi sen yhdessä Veikko Ruohotien kanssa ja kiersi sen kanssa kahden ja puolen vuoden ajan saaden olla jakamassa lähetysnäkyä ja –tietoutta eri puolilla Suomea.
Thaimaahan palattuamme vuonna 1996 aloitimme uuden työn Phuttaisoongissa 60 km:n päässä Buriramista, jossa oli entuudestaan pari kristittyä perhettä. Uutta tytärseurakuntaa istuttamaan menivät meidän timoteus- ja foibe –oppilaamme Anirut ja Manassee. He olivat jo opiskelleet useita vuosia raamattukoulussa ja perustivat sitten perheen yhdessä. Nyt seurakunnassa käy jo n. 100 henkeä, ja tuon työkauden aikana saimme rakentaa heillekin kirkon, jonka rahoituksesta noin puolet tuli suomesta. Tontin rakennukselle osti Buriramin äitiseuraseurakunta keräämillään uhrivaroilla.
Vuoden 2000 syksyllä tulimme Suomen jaksolle ja aloimme jälleen miettiä seuraavaa askeltamme. Thaimaahankin olisi vielä mahdollisuus palata. Koimme, että Buriramin aika olisi kuitenkin meidän kohdaltamme jo ohi työn seisoessa jo tukevasti omilla jaloillaan.
Ailan äidin kuoltua kesällä 2002 lähdimme mökille rukoilemaan ja miettimään tulevaisuuttamme. Juuri perille päästyämme poikamme Markus soitti kertoen Bangkokin raamattukoululta tulleesta viestistä, että meitä tarvittaisiin siellä! Tammikuussa 2003 lähdimmekin taas matkaan ja perustimme ehkä 30:nnen uuden kotimme, tällä kertaa Muubaan Setthakitin kylään raamattukoululle. Tulimme tehtävään, josta meillä ei ollut aikaisemmin minkäänlaista kokemusta, ja täällä nyt olemme auttaneet parhaamme mukaan viimeiset 3,5 vuotta.
Heti sopivan tilaisuuden tullen halusimme esittää henkilökunnalle näkymme raamattukoulun yhteyteen avattavasta seurakunnasta. Siinä oppilaat voisivat samalla harjoitella uuden työn aloittamista. Tällä hetkellä Prasiri-seurakunnassa käy vakituisesti parikymmentä ihmistä, ja lukukausien aikana n. 10 opiskelijaa auttaa työssä viikonloppuisin. Nyt olemme saaneet uuden thailaisen evankelistaperheen läheiselle Tossakaanin alueelle, jossa ei vielä ole seurakuntaa, vaikka asukkaita alueella on kymmeniä tuhansia. Oppilaat ovat tehneet alueella työtä viikoittain mm. lasten parissa.
Viimeiset 1,5 vuotta olemme ovat joutuneet hoitamaan Thaimaan kenttäsihteerin töitä ja se on työllistänyt heitä paljon. Kenttäsihteeri vastaa esimerkiksi kaikkien Fidan lähettien työlupa- ja muista virallisista asioista. Aila on hoitanut toimistopuolen minun käydessäni viran edellyttämissä tilaisuuksissa. Kuulun myös niin raamattukoulun kuin koko kirkkokunnan hallitukseen, mikä työllistää paljon esimerkiksi erilaisten ongelmatilanteiden selvittelyssä ympäri maata. Aila on vastannut englanninkielen opetuksesta yhdessä kansallisten opettajien ja lähetystyöharjoittelijoiden kanssa—englanninkielen taidosta on tulossa koko ajan tärkeämpää pääomaa myös Thaimaassa.
Jokainen päivä työssä on erilainen. Aamuisin nousemme kuuden maissa ja sitten katsomme, että mitä eteen tulee. Usein suunnitelmat muuttuvat ja joudumme sopeutumaan mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Välillä joutuu toimimaan talonmiehenä ja joskus tekemään velkasaneerausta rahaongelmiin joutuneiden pastorien kanssa. Vuosien jälkeen on vieläkin palkitsevaa nähdä, kuinka monet meidän entisistä timoteuksistamme ovat kasvaneet uskossaan ja ja Jumala on armoittanut heitä esimerkiksi opettajina, niin että he käyvät myös täällä raamattukoululla vakituisesti opettamassa.
Tulevaisuutta ajatellessamme mietimme, että ehkä vielä kolme vuotta jaksaisimme olla työssä täällä ennen eläkkeelle jäämistä. Näyttää siltä, että paljon tehtävää olisi vielä Thaimaassa jo yksin tässä raamattukoulullakin. Vain Jumala näkee ja tietää tulevan.
Thaimaan haaste lukuina:
64 miljoonan ihmisen joukossa on vain n. 300 000 kristittyä, eli 0,47%. Vielä on 278 kuntaa ilman seurakuntaa ja 80 000 kylää, joissa ei ole julistettu evankeliumia! Vuoristoheimolaisista jo n. 13 % on kristittyjä, mutta "perusthailaisista" vain 0.28%
Nykyisissäkin seurakunnissa on huutava pula työntekijöistä, saati sitten niistä, jotka lähtevät avamaan uutta työtä uusilla alueilla. Rukoillaan raamattukoulutyön puolesta ja pyydetään Herraa lähettämään uusia oppilaita jotka haluaisivat lähteä työhön Hänen johdatuksessaan!
Tourusia haastatteli Saara Nordblom